Vaarini kertoi usein tarinaa nuoruudestaan, jolloin Suomessa veljet sotivat veljiä vastaan. Oli talvi, vaari ajoi kapeaa lumipolkua pitkin hevosella ja kärryillä, kun vastaan tuli toinen kärryä vetävä hevonen. Kyydissä oli kaksi miestä aseiden kanssa. Hevoset pysähtyivät vastatusten, eivät päässeet toistensa ohi. Vastaantulleista miehistä toinen huusi vaarille ”väistä poika”. Vaari ei tiennyt mitä tehdä, koska mitään ei ollut tehtävissä. Polku oli kapea, lumihanki turhan korkea, eikä ohituskaistaa ollut. Tilanne kärjistyi, toinen miehistä nosti jo aseen. Silloin toinen mies toppuutteli aseen nostanutta ja sanoi: ”äläs nyt, poika on niin nuori”. Vaarin kärryt kaadettiin lumihankeen, hevonen hoiperteli umpihangessa. Mutta miehet pääsivät ohi.
Tämä tarina on kulkenut muistissani koko elämäni pulpahtaen mieleen silloin tällöin. Nyt tarina on saanut uusia vivahteita, kun olen ihmetellyt tapahtumia Ukrainassa. Sodan kaiut ovat olleet helmikuusta asti lähellämme, uutisissa ja sosiaalisessa mediassa. Yksittäisten sotilaiden rintamalla kuvaamia otoksia olen ihmetellyt tietokoneen ja puhelimen somekanavilla. Yhtäkkiä sotilaat – täysissä sotilasvarusteissa ja vierasta kieltä puhuen – kertovat mitä rintamalla tapahtuu. Nuoret pojat, tuhansien kilometrien päässä, mutta silti lähellä. Avaan somen ja siinä he ovat. Millaisina heidän tarinansa siirtyvät tuleville lapsille ja lapsenlapsille?
Vaarini tarinaa ei välitetty muille sosiaalisen median kautta, mutta se siirtyi sukupolvelta toiselle puhuttuna kertomuksena. Jokainen meistä lapsenlapsista, jotka tarinan kuulivat, ymmärsivät, miten tärkeä asia rauha on ja miten kallisarvoista on elää rauhassa ilman sodan kauhuja. Ymmärsimme myös sen, miten suuri merkitys sotatilanteessa on yksilön ratkaisuilla. Vaarini olisi voinut kuolla äkkipikaistuksissa ammuttuun laukaukseen, mutta onneksi toisen miehen rauhantahtoinen lause muutti tilanteen ja vaarini elämän kulun.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on käynnistänyt lukemattoman määrän rauhanmietiskelyryhmiä Suomessa ja ympäri maailmaa. Meditaatioryhmä, johon kuulun, aloittaa keskiviikon ja sunnuntain mietiskelyhetken kuunnellen Rauhan rukous -laulua. Sanat siihen on kirjoittanut aikoinaan Teosofisen seuran puheenjohtajana ollut Annie Besant. Sanoissa on paljon viisautta, mutta myös ihmisen ikiaikainen mysteeri: miten rakastaa vihollista, onko se mahdollista.
”Oi, Jumalan salattu elämä, jonka ulkopuolella ei ole mitään. Auta meitä näkemään Sinut vihollistemme kasvoissa ja rakastamaan Sinua heissä. Silloin tulee Sinun rauhasi leviämään maailmaamme. Ja Sinun tahtosi vihdoin tapahtuu maan päällä niin kuin taivaassa.” (Annie Besant)
© Tuija Virtanen, Via-Akatemia