Martin Buber, itävaltalaisisraelilainen filosofi, toteaa teoksessaan Minä ja Sinä, että olemassaolollamme on kaksi tapaa suuntautua. Hän tiivistää inhimillisten suhteiden teeman kahteen sanapariin: minä-se ja minä-sinä.
Niin kauan kuin toinen on meille objekti, ”Se”, me saamme kokemuksen toisesta ja liikumme asioiden pinnalla. Kohtaamiskokemuksemme toteutuu ilman todellista yhteyttä tuohon toiseen. Toinen on objekti, jota subjekti havainnoi ja luokittelee. Analysoinnin avulla ihminen voi hankkia tietoa ja tutkia elämiseen tarvittavia taitoja. Tällainen kohtaaminen edustaa järkeä. Mutta vain ”Se”-maailmassa eläessään ihminen ei vielä ole todella ihminen.
Tullakseen ”Minäksi”, ihminen tarvitsee ”Sinää”. Olemme läsnä vasta sitten, kun sanomme ”Sinä”.
Kohdatakseen toisen, on mielen oltava valpas ja avoin. Sydäntietoisuus on se, joka mahdollistaa syvällisen kohtaamiskokemuksen. Kohtaaminen on sulautumista yhdeksi jonkin toisen kanssa. Tällaisessa kohtaamisessa suojamuurit purkautuvat ja energia virtaa vapaasti. Minuus täydentyy odottamattomalla tavalla, mitään määritteitä ei tarvita. ”Minä-Sinä” kohtaaminen sisältää saman informaation kuin ”Minä-Se” kohtaaminen. Mutta se on samalla paljon enemmän kuin subjektiivinen kokemus. Silloin kohtaaminen on samalla pyhä hetki.
Tilanne tulee usein vastaan aivan yllättäen. Juuri yllätyksellisyyden takia tuohon hetkeen saattaa liittyä myös uhkan mahdollisuus. Aistimme ovat valppaina ja olemme läsnä nykyhetkessä ilman suunnitelmia.
Kun kohtaaminen tapahtuu, jättää se meihin pysyvän jäljen. Jotain sisällämme on muuttunut. Jotain, joka avaa uuden kuvan itsestämme ja tapahtuu se, minkä on tarkoituskin tapahtua. Kuten Kuisma Korhonen* asian ilmaisee: ”Kohtaaminen tapahtuu armosta, se ei ole valintamme.”
Ajatusjoogassa kohtaaminen on läsnä. Ajatusjoogassa käytettävien suomenkielisten mantrojen avulla vahvistuu ymmärrys yhteyksistä korkeampaan Minäämme sekä ympärillämme olevaan maailmankaikkeuteen, jonka osana olemme. Ajatusmeditaatiossa ”Minä-Sinä” löytyy syvältä sisimmästämme samalla, kun se on tietoisuus kaikesta ympärillämme olevasta todellisuudesta. Oma sisimpämme kohtaa itsensä uudistuneessa tietoisuuden tilassa.
Pyhä hetki…
Pimeällä, mutkien ja mäkien täyttämällä kapealla tiellä se tapahtui. Kaarroksen jälkeen auton valokiilassa seisoi kookas valkohäntäpeurauros. Se oli poikittain keskellä tietä, komea sarvikruunu levisi sen pään yläpuolelle ja vaaleanruskea turkki loisti kullan hohtoisena edessäni.
Hätäjarrutus ja väistöliike vasemmalle. Auto pysähtyi kahden metrin päähän eläimen vartalon takaosasta. Uros ei hätkähtänyt eikä väistänyt. Se vain silmäili minua, aivan kuin olisi saapumistani odottanut. Hetken me katsoimme toisiamme, kaksi luontokappaletta, pysähtyneinä mustalle tielle, illan pimeyteen.
Se oli pyhä hetki, täynnä rauhaa ja kiireettömyyttä, ilman pelkoa.
Sitten tuo upea, majesteetillinen olento kääntyi rauhallisesti ympäri ja palasi pellolle, mistä oli tielle tullutkin. Katselin sen poistumista ja tunsin vain kiitollisuutta tästä kohtaamisesta, joka täytti tietoisuuteni luonnon jumalallisella energialla.
Ihminen on osa luontoa ei sen passiivinen tarkkailija. ”Minä-Sinä” kohtaamisissa ei ole kysymys vain tietämisestä, vaan kokemuksen läpikäymisestä. Kohtaaminen luonnon kanssa voi nostaa esiin ja vahvistaa yhteyttä kokonaisuuteen. Samalla paljastuu hetkeksi elämän perustosiasioiden yksinkertaisuus.
Ajotiellä yllättäen edessäni seisova eläin tyhjensi mieleni kaikesta muusta. Hajaannus oli poissa, oli vain tuo kohtaaminen. Se oli parantava hetki. Siinä hetkessä molemmat osapuolet virtasivat toistensa läpi huuhtoen pois kaiken turhan ja ylimääräisen.
© Sirpa Kupulisoja, Via-Akatemia
*) Kirjoitus Antti Salmisen, Joose Järvenkylän, Jukka Mikkosen toimittamassa teoksessa: Kirjallisuus ja filosofia. Rinnakkaisuuksia, risteyksiä, ristiriitoja.